”Amerikan pääkatu”, ”Teiden äiti”, ”Will Rogersin valtatie” – rakkaalla lapsella on monta nimeä. Routea on ylistetty niin lauluissa kuin elokuvissa, ja ajan myötä siitä tulikin eräänlainen amerikkalaisuuden ja vapauden symboli. Pelkkä numero 66 saa automaattisesti ajattelemaan Amerikkaa halkovaa vanhaa valtatietä.

Interstate-valtatieverkoston myötä Route 66 lopetettiin 1985. Saatat ihmetellä miksi vanha, lakkautettu tie on niin monen motoristin unelmalistalla?

”If you ever plan to motor west

Travel my way

Take the highway that’s the best

Get your kicks on Route 66”

Näin kuuluvat Bobby Troupin vuonna 1946 säveltämän laulun sanat. Troup lähti itsekin paremman elämän toivossa länteen kohti Hollywoodia. Bobby ja hänen vaimonsa Cynthia pakkasivat maallisen omaisuutensa vanhaan Buickiin ja lähtivät matkaan.

Aluksi heidän tiensä edistyi Highway 40 pitkin ja Troup yritti säveltää kappaleen nimenomaan tiestä nro 40. Mikään ei oikein rimmannut, mutta jossain vaiheessa Cynthia ehdotti hyvältä kuulostavan iskulauseen – ”Get Your Kicks on Route 66”. Loput on historiaa!

Tien historia pähkinänkuoressa

Reitti 66 on ikoninen – nopeasti muuttuvan maan symboli. Parhaimpina päivinä se tunnettiin Amerikan päätienä ja miljoonat ihmiset ajoivat 66:sta pitkin Illinois – Kalifornia väliä. 1970-luvun loppuun mennessä kuitenkin populaarikulttuurin lemmikki menetti kiinnostuksensa ja tuli yksinkertaisesti tarpeettomaksi. Heitetään tässä vaiheessa hetkeksi pakki päälle ja palataan tutkimaan Routen juuria!

Tie ei näy nykyajan kartoissa ollenkaan ja monille tuleekin yllätyksenä, että varsinaista yhtenäistä Route 66:sta ei ole koskaan ollutkaan.

Kaikki lähti liikkeelle yhden toimeliaan yrittäjän ideasta vuonna 1923. Cyrus Averyn mielestä piti yhdistää sadat olemassa olevat tiet ja polut yhdeksi pääväyläksi Amerikan halki. Suunnittelijoiden mukaan reitti 66 oli enemmän kuin vain nopea tapa päästä idästä länteen – he halusivat yhdistää maaseutu- ja kaupunkiyhteisöjen pääkadut. Reitti 66 antaisi monelle pienelle kaupungille ensimmäisen pääsyn päätielle.

Averylla sanotaan olleen myös päähänpinttymä siitä, että tien numeron piti olla ”pyöreä”. Hän olikin ehdottanut numeroksi 60, mutta tästä syntyi kiistaa erityisesti Kentuckyn edustajien taholta. He vaativat Virginia Beachin ja Los Angelesin välisen tien numeroksi US60. Väittelyn jälkeen Avery tyytyi nykyiseen numeroon, joka oli vapaana, koska hän mielsi ”sixty-six” helpoksi muistaa ja lausua.

Route 66:sen alkutaipale

Kun tiejärjestelmä oli lopulta virallistettu 1926, Avery perusti U.S. Highway 66 Associationin. Järjestön tehtävänä oli edistää reitin päällystämistä koko matkalta sekä edistää tien käyttöä.

Vastaperustettu yhdistys teki saman tien ensimmäisen julkisuustempauksensa: Ultramaratonin Los Angelesista New Yorkiin 66:sta pitkin. Reitin pituus oli 3.400 mailia (5.471 km) ja kilpailun voitti oklahomalainen Cherokee-intiaani Andy Payne. Tähän suoritukseen meni 573 tuntia (noin 24 päivää) ja palkkioksi hän sai 25 000$. Hänelle pystytettiin myös patsas pieneen Foylin kylään Oklahomassa 66:sen varrella.

Suuri kuivuus 1930-luvulla Kansasissa ja Teksasissa ajoi monen maanviljelijäperheen hakemaan töitä Kaliforniasta. Reitti 66 oli mahdollisuuden symboli tuhansille ihmisille, jotka yrittivät paeta Dust Bowlin epätoivolta. Tästä aiheesta kertoo enemmän John Steinbeckin Pulitzer-palkinnon voittanut kirja ”Vihan Hedelmät”.  Romaanin tapahtumat sijoittuvat 30-luvun suureen lamakauteen ja sen keskipisteessä on köyhä Joadin vuokraviljelijäperhe, joka joutuu lähtemään kodistaan kuivuuden, talousvaikeuksien ja maatalousteollisuuden muutosten takia. Lähes toivottomassa tilanteessa he päättävät matkata Kalifornian Keskuslaaksoon tuhansien muiden oklahomalaisten tavoin maan ja työpaikkojen toivossa. Matkaa he tekevät tietysti Route 66:sta pitkin.

Suuren laman aikana valtatie helpotti sen varrella olevien yhdyskuntien tilannetta. Reitti kulki useiden pikkukaupunkien läpi ja liikenteen kasvaessa auttoi kehittämään monia pieniä perheyrityksiä, lähinnä huoltamoita, baareja ja motelleja valtatien varrelle.

Route 66:sta tuli ensimmäinen kokonaan päällystetty valtatie Amerikassa vuonna 1937. Toisen maailmansodan aikana Kalifornian sotateollisuus veti lisää väkeä länteen. Route 66, joka jo muutenkin oli suosittu, muodostui pääväyläksi ja toimitti myös sotamateriaalia itään. Idän satamakaupungeista aseet / avustukset seilasivat kohti sodan runtelemaa Eurooppaa.

1950-luvulla Route 66:sta tuli Los Angelesiin suuntaavien lomailijoiden pääreitti. Etenkin toisen maailmansodan veteraanit halusivat unohtaa kokemansa kauhut ja lähtivät vyörymään avoautoilla ja prätkillä perheidensä kanssa kohti lämmintä länttä. Reitti kulki Arizonan Painted Desertin läpi ja läheltä Grand Canyonia. Matkailun nopea kasvu antoi sysäyksen kaikenlaisille tienvarsinähtävyyksille kuten tiipiinmuotoisille motelleille, jäätelökojuille, intiaanitöiden myyntikojuille ja käärmefarmeille.

Suosion huipulta unholaan…

Toisen maailmansodan jälkeen moottoritiejärjestelmä oli uudistuksen tarpeessa, sillä vanhat valtatiet eivät enää pysyneet edistyksen tempossa mukana. Euroopassa taistellut kenraali Dwight Eisenhower oli hyvin vaikuttunut Saksan Autobahneista ja visioi vastaavanlaisen suuren ajonopeuden sallivan tieverkoston Yhdysvaltoihin.

Route 66:n kuolinisku tuli vuonna 1956 kun presidenttinä toimiva Eisenhower allekirjoitti uuden Interstate Highway Act -lain ja Yhdysvaltoihin alettiin rakentaa suorempia reittejä asuinkeskuksien välillä. Monet kukoistavat kauppakaupungit jäivät sivuun uusien moottoriteiden reiteiltä ja autioituivat pikkuhiljaa. Route 66:sen merkitys väheni huomattavasti ja se vaipui lopulta unholaan.

Reitti 66 menetti virallisen Yhdysvaltojen moottoritien nimityksen vuonna 1985.

Ehkä ihmettelet, miksi Route 66:n hengessä pitämiseen on käytetty niin paljon aikaa ja voimavaroja? Syitä on monia. Yhtä lailla, kun baseball, Teräsmies ja omenapiirakka – Route 66 edustaa todellista ja alkuperäistä Americanaa. Tie kulkee satojen pikkukaupunkien läpi. Tuhansia kauppapaikkoja, motelleja, bensa-asemia ja nähtävyyksiä aukeaa matkan varrella. Vaikka Route 66:nen väistyikin kehityksen edestä, niin monet näistä paikkoista säilyttivät vanhanajan tunnelman, jonka pääteiden kylmä asfaltti on menettänyt.

Matka alkaa perinteisesti idästä

 Chicago, Illinois on reitin alkupiste, jos olet menossa idästä länteen ja myös loppu, jos olet tulossa päinvastaisesta suunnasta. Voit toki aloittaa Kaliforniasta ja matkata Chicagoon, mutta se olisi sama, kun jälkiruoan syöminen ennen alkupaloja. Route 66:nen on matka Amerikan sydämeen, yhdysvaltalaiseen elämään ja kulttuuriin. Se on ajettavaa historiallisesti oikein idästä länteen, kohti laskevaa aurinkoa.

Virallisena lähtöpisteenä pidetään ”Route66” kylttiä East Adams kadulla.  Suurkaupungissa vanha valtatie on jäänyt osittain uusien motareiden alle, mutta melko pian asfalttiviidakon päädyttyä tulee ensimmäinen ”Historic Route 66” kyltti Romeovillen kohdalla. Samassa kohdassa kypärän sisällä kaikuu riemunkarjahdus ja sydän hakkaa tavallista kovemmin – tästä se seikkailu alkaa!

Route 66 vie kylien ja kaupunkien läpi aina St. Louisiin asti, jonka kohdalla tie ylittää Mississippi-joen ja sukeltaa Missourin kumpuilevaan maastoon… Reitti Chicagosta St.-Louisiin oli olemassa toki jo ennen Route 66 ja se seurasi vanhoja intiaanipolkuja, kun uudisasukkaat matkasivat länteen hevoskärryillä – reitin nimi oli tuolloin Pontiac Trail.

Illinois & Missouri

Tuulisesta kaupungista ulospäästyään historiallinen 66 kulkee maalaismaisemissa. Kytkinkahvan puolella puut estävät paikoittain näköyhteyden Des Plaines-jokeen ja kaasukahvan suunnalta avautuvat vehreät maissipellot. Pikkukaupunkeja kuten Diamond, Braidwood ja Braceville jää tien varrelle. Wilmingtonissa tie ylittää Kankakee-joen ja seurailee jonkin aikaa sen vartta.

Seuraavina on joukko intiaaneilta nimensä periviä paikkoja. Cayga viittaa irokeesikansaan, Ocoya ja vielä Lexingtonin jälkeen Towanda – kaikki Potawa-intiaanien perua. Myös hauskasta Route66 museosta tunnettu Pontiac on saanut nimensä intiaanipäällikön mukaan.

Vuodesta 1926 vuoteen 1931 valtatie 66 seurasi uskollisesti Illinoisin osavaltion tietä 4 Stauntoniin ja sieltä St. Louisiin. Myöhemmin 66:nen siirrettiin kulkemaan Litchfieldin kautta Livingstonin länsipuolelta. Seuraavina vuosikymmeninä reitti vaihteli ja kulki eri pikkukaupunkien läpi. Tämä ajopäivä osoittaa hyvin, ettei sitä yhtenäistä tuplakuutosta koskaan ollutkaan – eri vuosina tie kulki hieman eri reittejä ja samanaikaisesti saattoi olla tarjolla muutamiakin vaihtoehtoja.

Chicagon pilvenpiirtäjien jälkeen länteen ajellessa ensimmäinen suurempi pysähdyspaikka on ”Bluesin pääkaupunki” St. Louis. Keskeltä USA:a löytyy pieni pala Suomea, sillä kaupungin tärkeimpiin nähtävyyksiin kuuluu suomalaissyntyisen arkkitehdin Eero Saarisen suunnittelema, korkealle kaupungin ylle kohoava Gateway Arch.

Mississippi-joen jälkeen maasto muuttuu saman tien. Maissipellot jäävät taustapeileihin ja tie alkaa kiemurrella Missourin vehreiden kukkuloiden välissä.

Matkakertomus jatkuu parin viikon kuluttua, muista seurata sivujamme!

Matkakertus kuvineen; Daniil Amosov (PeterPanBike)