Avainsana: moottoripyöräily

Legendaarinen tie 66 Chicagosta Los Angelesiin, part 2

Legendaarinen tie 66 Chicagosta Los Angelesiin, part 2

Kansas & Oklahoma

Viimeinen kaupunki Missourin puolella on Joplin. Sen jälkeen tulee Kansas ja Oklahoma. Vanha Route 66 kulkee Joplinin läpi pääkatuna ja ylittää Kansasin rajan huomaamattomasti. Kansasin puolella Routea on ainoastaan 20 mailia ja sekin otettiin alun perin mukaan, jotta saataisiin sinkki- ja lyijykaivokset kuljetusten piiriin.

Elk Cityssa, Oklahomassa sijaitsee kiistämättä maan paras Route 66 museo!

 

Matka jatkuu syvemmälle keskilänteen ja pian huomaat, että nyt ollaan kaukana Chicagon trendikaduista tai Hollywoodin glamourista. Tässä vaiheessa Route 66 näyttää matkailijalle myös sitä Amerikkaa, josta televisiossa tai elokuvissa harvemmin kerrotaan. Nyt ollaan Yhdysvaltain takapajulassa, maalaisjunttien, punaniskojen ja hillbillyjen sydänmailla. Punainen lava-auto on täällä in. Niin myös etelävaltioiden lippu.

Ihmiset ovat yksinkertaisen aitoja, uteliaita ja vieraanvaraisia. Joka pysähdyksellä tullaan utelemaan leveällä murteella, mihin mp-kerhoon tuo sinivalkoinen lippu viittaa!

Oklahoman kohdalla tie tulee kotiin, sillä juuri täällä asui ja vaikutti Cyrus Avery, jota pidetään Routen isänä! Täällä itä ja länsi kohtaavat. Route 66 kulkee lähinnä kumpuilevassa tasankomaastossa poiketen välillä intiaaniterritorioiden maille.

Tulsasta päin huristellessa päivän ensimmäinen kohde on Sapulpa, joka sekin on intiaanien perua. Kaupunki on rikas niin intiaanien kuin uudisasukkaidenkin tarinoista. 66:nen saavuttaa kylän kuin varkain lähes tasaisella maalla ja sukeltaa sitten sen läpi pääkatuna, kunnes kaartuu kohti länttä ja haipuu jälleen tasangolle.

Vanhan tien varrella näkyy runsaasti konkurssiin menneiden majatalojen ja kahviloiden raunioita. Bensa-asemista on jäljellä vain ruostuneet pumput. Aavemaisen tyhjät pikkukylät tulevat vastaan yksi toisensa jälkeen. Tulsan ja Oklahoma Cityn välillä on koko joukko pieniä kaupunkeja, joiden tarinat ovat lukuisat, mutta jääneet unhoon isompien kaupunkien rinnalla. Tämä on osa historiallisen tien maisemaa ja tunnelmaa!

Teksas

Big Texan ravintola on vähän niin kuin Teksasin ruumiillistuma – letkeä, rento ja äänekäs!

Tie vie mainetta niittäneeseen Teksasiin, jossa tilaa riittää. Pelkästään tämä osavaltio on pinta-alaltaan 2 kertaa Suomen kokoinen. Matkalla Amarilloon näet lukuisien maatilojen portteja, mutta itse talot löytyvät vasta horisontin takaa. Laitumia on niin pitkälle, kun silmä kantaa ja siellä täällä näkyy tuhatpäisiä karjalaumoja!

Hieman ennen New Mexicon rajaa on Route 66 virallinen keskipiste. Jos seuraat orjallisesti Route 66:sta, olitpa menossa kumpaan suuntaan tahansa, puolet matkasta on täällä tehty. Sekä Chicagoon, että Santa Monicaan on 1139 mailia (1830 kilometriä).

Ilmasto Teksasin tasangoilla on hyvinkin vaihtelevaa, mutta lähes aina tuulista. Paikallisen sanonnan mukaan ennen uloslähtöä kannattaa työntää rautakanki ulos ovesta. Mikäli kanki ei tuulessa taivu, voi lähteä pihalle.

Big Texan Steakhouse on kuuluisa ”ilmaisista” kahden kilon pihveistä. Ilmainen pihvi on ainoastaan, jos sen pystyy ahmimaan kaikkineen lisäkkeineen alle tunnissa. Maailman ennätyksen tässä urheilussa on jo pitkään pitänyt hallussa 60 kiloinen nuori nainen Saksasta – 4 minuuttia 18 sekuntia!

New Mexico & Arizona

Luminen aamu Santa Fe:n vuoristossa…

Route 66:n kulkija siirtyy vähitellen intiaanien maille. Teksasin tasangoilla maa ja taivas kohtaavat esteettömästi horisontissa ja mikään ei satu silmään. New Mexicossa tasankoa ei kuitenkaan riitä aivan taivaanrantaan. Tuulen, hiekan ja sateiden syövyttämät kalliot tai lumihuippuiset vuoret katkaisevat matkan. Apachet, Comachet, Pueblot ja Navajot asuttavat näitä seutuja. Intiaanireservaatit nykyään poikkeavat paljon ihmisten mielikuvituksesta. Kauan sitten on hävinneet ylpeät sulkapäiset intiaanipäälliköt tai jousien kanssa sadetanssia tanssivat soturit. Nykyään intiaanit ajavat autoilla, syövät burgereita ja asuvat niin kuin valkonaamat.

Joitakin maileja Gallupin jälkeen osavaltio vaihtuu. Arizonan puolella Route 66 seuraa monin paikoin rautatien kiskoja ja menee pitkiäkin pätkiä Interstate 40:nen aputienä. Paikoin vanha tie on kulkukelvoton, asfaltti halkeilee ja välillä häviää kokonaan. Yleisenä sääntönä voisin sanoa, että noin 95% Route 66:sta on edelleen olemassa, 90% on ajettavassa kunnossa ja noin 85% voi ajaa Harley-Davidsoneilla. Joten välillä on pakko hypätä kylmälle Interstatelle ja paukuttaa menemään.

Arizonan ehdottomasti tunnetuin nähtävyys on tietysti Grand Canyon. Vuodenajasta ja vuorokauden ajasta riippuu, minkälainen näkymä eteen avautuu. Se ei ole koskaan samanlainen. Pelkästään maiseman hahmottamiseen menee 15 minuuttia, mutta vaikka tätä katselisi loppuelämän, ei sitä koskaan oppisi tuntemaan täysin.

Grand Canyon koko komeudessaan!

Grand Canyonin seinämät putoavat pystysuoraan alas lähes kahden kilometrin syvyyteen. Kanjonin pohjalla pilkottaa kiemurtelevana kapeana nauhana virtaava Colorado-joki. Jyrkänteen pohjoisrinne siintää kilometrien päässä.

Luonto on muokannut maisemasta mielikuvituksellisia muotoja. Kerrokselliset, eriväriset kivimassat muodostavat tornimaisista huipuista kivisiä katedraaleja. Paraskaan valokuva ei tee oikeutta näkymälle. Se on itse nähtävä paikan päällä.

Las Vegas, Kuolemanlaakso & Kalifornia

Taalat ja Vegas kuuluu yhteen

Las Vegas ei varsinaisesti sijaitse Route 66:n varrella, mutta sinne poikkeaa lähes jokainen kuuskuutosen kulkija. Viihdeparatiisi on koettava itse, muuten sitä on vaikea ymmärtää. Maailman tunnetuimman pelikaupungin kasinot, ostoskeskukset ja yökerhot show-esityksineen tuovat jyrkkää kontrastia ympäröivään autiomaahan.

Las Vegas jakaa usein matkailijoiden mielipiteitä – jotkut rakastuvat kaupungin vilinään välittömästi, toiset taas haluavat päästä pois mahdollisimman nopeasti. Joka tapauksessa ensikertalaisen suu loksahtaa auki Vegasiin saavuttaessa.

Kaikki tiet Nevadassa vievät Las Vegasiin, mutta jos olet liikkeellä Harley Davidsonilla, niin on ainoastaan yksi oikea tapa saapua kaupunkiin – Auringonlaskun aikoihin, rokki pauhaten Las Vegas Bulevardia pitkin!

Vegasista matka jatkuu perinteisesti kohti Kalifornian aurinkoa, jonka kauniiseen Santa Monican rantakaupunkiin Route 66 roadtrip päättyy. Ennen loppukiriä suosittelisin lämpimästi ajamaan Kuolemanlaakson läpi.

Ja kun sanon lämpimästi, myös tarkoitan sitä! Kuolemanlaakso ja erityisesti ”Bad Waters” ovat Yhdysvaltain kuivin, kuumin ja matalin kohta. Vuonna 2001 lämpötila pysyi 154 päivää 38 °C asteessa tai sen yläpuolella, mikä oli ennätys.

Kuolemanlaakso (engl. Death Valley) on kuiva aavikkolaakso Sierra Nevadan vuoristosta lounaaseen Yhdysvalloissa. Pitkänomainen, 225 kilometriä pitkä laakso on itäisten Amargosa Range- ja läntisten Panamint Range -vuorten välillä.

Onko Route 66 ajamisen arvoinen?

Route 66:nen on ajettava oikein ja ennen kaikkea oikealla asenteella. Reissun päätarkoitus ei todellakaan ole siirtyä Chicagosta Kaliforniaan vaan elää henkilökohtaisesti tuhansia tarinoita mitä tie tuo tullessaan.

Route 66 päätepiste – Santa Monica Pier.

Route on erinomainen läpileikkaus valtavan, monipuolisen ja moniulotteisen maan halki, joka nuoresta iästä huolimatta on saavuttanut niin paljon. 66:lla on myös erityinen paikka USA:n historiassa. Se havainnollisti Amerikan tien kehitystä päällystämättömästä liasta valtateille. Se tarjosi taloudellisen ja sosiaalisen yhteyden lännen, keskilännen ja idän välille tarjoamalla miljoonille ihmisille muutoksen mahdollisuutta!

 

Matkakertus kuvineen; Daniil Amosov (PeterPanBike)

Lisää moottoripyöräseikkailuista maapallolla: www.peterpanbike.fi

 

Moottoripyöräily, se mukava harrastus

Moottoripyöräily, se mukava harrastus

Moottoripyöräilyä voi harrastaa monella eri tavalla.

Kaksipyöräisille on useita erilaisia kilpailumuotoja tarjolla, samoin kuin erilaisia maastossa- ja kaduilla liikkumiseen tarkoitettuja laitteita. Niillä voi ajella rauhassa nauttien maisemista ja muutenkin luonnosta. Yhtälailla voi ajaa radalla, ottaen vain itsestään mittaa, tai kunnolla kilpailemisella.

 

Legendaarinen tie 66 Chicagosta Los Angelesiin, part 1

Legendaarinen tie 66 Chicagosta Los Angelesiin, part 1

”Amerikan pääkatu”, ”Teiden äiti”, ”Will Rogersin valtatie” – rakkaalla lapsella on monta nimeä. Routea on ylistetty niin lauluissa kuin elokuvissa, ja ajan myötä siitä tulikin eräänlainen amerikkalaisuuden ja vapauden symboli. Pelkkä numero 66 saa automaattisesti ajattelemaan Amerikkaa halkovaa vanhaa valtatietä.

Interstate-valtatieverkoston myötä Route 66 lopetettiin 1985. Saatat ihmetellä miksi vanha, lakkautettu tie on niin monen motoristin unelmalistalla?

”If you ever plan to motor west

Travel my way

Take the highway that’s the best

Get your kicks on Route 66”

Näin kuuluvat Bobby Troupin vuonna 1946 säveltämän laulun sanat. Troup lähti itsekin paremman elämän toivossa länteen kohti Hollywoodia. Bobby ja hänen vaimonsa Cynthia pakkasivat maallisen omaisuutensa vanhaan Buickiin ja lähtivät matkaan.

Aluksi heidän tiensä edistyi Highway 40 pitkin ja Troup yritti säveltää kappaleen nimenomaan tiestä nro 40. Mikään ei oikein rimmannut, mutta jossain vaiheessa Cynthia ehdotti hyvältä kuulostavan iskulauseen – ”Get Your Kicks on Route 66”. Loput on historiaa!

Tien historia pähkinänkuoressa

Reitti 66 on ikoninen – nopeasti muuttuvan maan symboli. Parhaimpina päivinä se tunnettiin Amerikan päätienä ja miljoonat ihmiset ajoivat 66:sta pitkin Illinois – Kalifornia väliä. 1970-luvun loppuun mennessä kuitenkin populaarikulttuurin lemmikki menetti kiinnostuksensa ja tuli yksinkertaisesti tarpeettomaksi. Heitetään tässä vaiheessa hetkeksi pakki päälle ja palataan tutkimaan Routen juuria!

 

Tie ei näy nykyajan kartoissa ollenkaan ja monille tuleekin yllätyksenä, että varsinaista yhtenäistä Route 66:sta ei ole koskaan ollutkaan.

Kaikki lähti liikkeelle yhden toimeliaan yrittäjän ideasta vuonna 1923. Cyrus Averyn mielestä piti yhdistää sadat olemassa olevat tiet ja polut yhdeksi pääväyläksi Amerikan halki. Suunnittelijoiden mukaan reitti 66 oli enemmän kuin vain nopea tapa päästä idästä länteen – he halusivat yhdistää maaseutu- ja kaupunkiyhteisöjen pääkadut. Reitti 66 antaisi monelle pienelle kaupungille ensimmäisen pääsyn päätielle.

Averylla sanotaan olleen myös päähänpinttymä siitä, että tien numeron piti olla ”pyöreä”. Hän olikin ehdottanut numeroksi 60, mutta tästä syntyi kiistaa erityisesti Kentuckyn edustajien taholta. He vaativat Virginia Beachin ja Los Angelesin välisen tien numeroksi US60. Väittelyn jälkeen Avery tyytyi nykyiseen numeroon, joka oli vapaana, koska hän mielsi ”sixty-six” helpoksi muistaa ja lausua.

 

Route 66:sen alkutaipale

Kun tiejärjestelmä oli lopulta virallistettu 1926, Avery perusti U.S. Highway 66 Associationin. Järjestön tehtävänä oli edistää reitin päällystämistä koko matkalta sekä edistää tien käyttöä.

Vastaperustettu yhdistys teki saman tien ensimmäisen julkisuustempauksensa: Ultramaratonin Los Angelesista New Yorkiin 66:sta pitkin. Reitin pituus oli 3.400 mailia (5.471 km) ja kilpailun voitti oklahomalainen Cherokee-intiaani Andy Payne. Tähän suoritukseen meni 573 tuntia (noin 24 päivää) ja palkkioksi hän sai 25 000$. Hänelle pystytettiin myös patsas pieneen Foylin kylään Oklahomassa 66:sen varrella.

Suuri kuivuus 1930-luvulla Kansasissa ja Teksasissa ajoi monen maanviljelijäperheen hakemaan töitä Kaliforniasta. Reitti 66 oli mahdollisuuden symboli tuhansille ihmisille, jotka yrittivät paeta Dust Bowlin epätoivolta. Tästä aiheesta kertoo enemmän John Steinbeckin Pulitzer-palkinnon voittanut kirja ”Vihan Hedelmät”.  Romaanin tapahtumat sijoittuvat 30-luvun suureen lamakauteen ja sen keskipisteessä on köyhä Joadin vuokraviljelijäperhe, joka joutuu lähtemään kodistaan kuivuuden, talousvaikeuksien ja maatalousteollisuuden muutosten takia. Lähes toivottomassa tilanteessa he päättävät matkata Kalifornian Keskuslaaksoon tuhansien muiden oklahomalaisten tavoin maan ja työpaikkojen toivossa. Matkaa he tekevät tietysti Route 66:sta pitkin.

Suuren laman aikana valtatie helpotti sen varrella olevien yhdyskuntien tilannetta. Reitti kulki useiden pikkukaupunkien läpi ja liikenteen kasvaessa auttoi kehittämään monia pieniä perheyrityksiä, lähinnä huoltamoita, baareja ja motelleja valtatien varrelle.

Ash Groven kylässä on Gary Paritan kunnostama vanha bensa-asema 1930-luvulta. Itse Gary kuoli muutama vuosi sitten ja nyt paikkaa pitää hänen vävynsä George.

Route 66:sta tuli ensimmäinen kokonaan päällystetty valtatie Amerikassa vuonna 1937. Toisen maailmansodan aikana Kalifornian sotateollisuus veti lisää väkeä länteen. Route 66, joka jo muutenkin oli suosittu, muodostui pääväyläksi ja toimitti myös sotamateriaalia itään. Idän satamakaupungeista aseet / avustukset seilasivat kohti sodan runtelemaa Eurooppaa.

1950-luvulla Route 66:sta tuli Los Angelesiin suuntaavien lomailijoiden pääreitti. Etenkin toisen maailmansodan veteraanit halusivat unohtaa kokemansa kauhut ja lähtivät vyörymään avoautoilla ja prätkillä perheidensä kanssa kohti lämmintä länttä. Reitti kulki Arizonan Painted Desertin läpi ja läheltä Grand Canyonia. Matkailun nopea kasvu antoi sysäyksen kaikenlaisille tienvarsinähtävyyksille kuten tiipiinmuotoisille motelleille, jäätelökojuille, intiaanitöiden myyntikojuille ja käärmefarmeille.

Wigwam-hotellin huoneet ovat tiipiin muotoisia
Gemini Giant, Illinois

 

 

 

 

 

 

 

Suosion huipulta unholaan…

Toisen maailmansodan jälkeen moottoritiejärjestelmä oli uudistuksen tarpeessa, sillä vanhat valtatiet eivät enää pysyneet edistyksen tempossa mukana. Euroopassa taistellut kenraali Dwight Eisenhower oli hyvin vaikuttunut Saksan Autobahneista ja visioi vastaavanlaisen suuren ajonopeuden sallivan tieverkoston Yhdysvaltoihin.

Route 66:n kuolinisku tuli vuonna 1956 kun presidenttinä toimiva Eisenhower allekirjoitti uuden Interstate Highway Act -lain ja Yhdysvaltoihin alettiin rakentaa suorempia reittejä asuinkeskuksien välillä. Monet kukoistavat kauppakaupungit jäivät sivuun uusien moottoriteiden reiteiltä ja autioituivat pikkuhiljaa. Route 66:sen merkitys väheni huomattavasti ja se vaipui lopulta unholaan.

Reitti 66 menetti virallisen Yhdysvaltojen moottoritien nimityksen vuonna 1985.

Noin 85 prosenttia Route 66:sta on vielä ajettavassa kunnossa ja huolellisella suunnittelulla voit ajaa melkein kokonaan alkuperäistä reittiä.

Ehkä ihmettelet, miksi Route 66:n hengessä pitämiseen on käytetty niin paljon aikaa ja voimavaroja? Syitä on monia. Yhtä lailla, kun baseball, Teräsmies ja omenapiirakka – Route 66 edustaa todellista ja alkuperäistä Americanaa. Tie kulkee satojen pikkukaupunkien läpi. Tuhansia kauppapaikkoja, motelleja, bensa-asemia ja nähtävyyksiä aukeaa matkan varrella. Vaikka Route 66:nen väistyikin kehityksen edestä, niin monet näistä paikkoista säilyttivät vanhanajan tunnelman, jonka pääteiden kylmä asfaltti on menettänyt.

 

Matka alkaa perinteisesti idästä

 Chicago, Illinois on reitin alkupiste, jos olet menossa idästä länteen ja myös loppu, jos olet tulossa päinvastaisesta suunnasta. Voit toki aloittaa Kaliforniasta ja matkata Chicagoon, mutta se olisi sama, kun jälkiruoan syöminen ennen alkupaloja. Route 66:nen on matka Amerikan sydämeen, yhdysvaltalaiseen elämään ja kulttuuriin. Se on ajettavaa historiallisesti oikein idästä länteen, kohti laskevaa aurinkoa.

Historiallinen Route 66:nen alkaa East Adams kadulta Chicagosta

Virallisena lähtöpisteenä pidetään ”Route66” kylttiä East Adams kadulla.  Suurkaupungissa vanha valtatie on jäänyt osittain uusien motareiden alle, mutta melko pian asfalttiviidakon päädyttyä tulee ensimmäinen ”Historic Route 66” kyltti Romeovillen kohdalla. Samassa kohdassa kypärän sisällä kaikuu riemunkarjahdus ja sydän hakkaa tavallista kovemmin – tästä se seikkailu alkaa!

Route 66 vie kylien ja kaupunkien läpi aina St. Louisiin asti, jonka kohdalla tie ylittää Mississippi-joen ja sukeltaa Missourin kumpuilevaan maastoon… Reitti Chicagosta St.-Louisiin oli olemassa toki jo ennen Route 66 ja se seurasi vanhoja intiaanipolkuja, kun uudisasukkaat matkasivat länteen hevoskärryillä – reitin nimi oli tuolloin Pontiac Trail.

Vuonna 1803 Yhdysvallat osti Napoleonilta Lousianan territorion. Ennen maakauppoja Yhdysvaltain maaraja kulki Mississippi-jokea myöten. Länteen laajentumisen muistoksi syntynyt monumentti valmistui vuonna 1965, muutamaa vuotta Eero Saarisen kuoleman jälkeen

 

Auringossa kimmeltävän maailman suurimman yhtenäisen teräskaaren korkeus ja leveys on sama, 192 metriä. Suomalaisille ”Lännen portti” on tuttu myös nimellä ”Saarisen kaari”.

Illinois & Missouri

Tuulisesta kaupungista ulospäästyään historiallinen 66 kulkee maalaismaisemissa. Kytkinkahvan puolella puut estävät paikoittain näköyhteyden Des Plaines-jokeen ja kaasukahvan suunnalta avautuvat vehreät maissipellot. Pikkukaupunkeja kuten Diamond, Braidwood ja Braceville jää tien varrelle. Wilmingtonissa tie ylittää Kankakee-joen ja seurailee jonkin aikaa sen vartta.

Seuraavina on joukko intiaaneilta nimensä periviä paikkoja. Cayga viittaa irokeesikansaan, Ocoya ja vielä Lexingtonin jälkeen Towanda – kaikki Potawa-intiaanien perua. Myös hauskasta Route66 museosta tunnettu Pontiac on saanut nimensä intiaanipäällikön mukaan.

Vuodesta 1926 vuoteen 1931 valtatie 66 seurasi uskollisesti Illinoisin osavaltion tietä 4 Stauntoniin ja sieltä St. Louisiin. Myöhemmin 66:nen siirrettiin kulkemaan Litchfieldin kautta Livingstonin länsipuolelta. Seuraavina vuosikymmeninä reitti vaihteli ja kulki eri pikkukaupunkien läpi. Tämä ajopäivä osoittaa hyvin, ettei sitä yhtenäistä tuplakuutosta koskaan ollutkaan – eri vuosina tie kulki hieman eri reittejä ja samanaikaisesti saattoi olla tarjolla muutamiakin vaihtoehtoja.

Chicagon pilvenpiirtäjien jälkeen länteen ajellessa ensimmäinen suurempi pysähdyspaikka on ”Bluesin pääkaupunki” St. Louis. Keskeltä USA:a löytyy pieni pala Suomea, sillä kaupungin tärkeimpiin nähtävyyksiin kuuluu suomalaissyntyisen arkkitehdin Eero Saarisen suunnittelema, korkealle kaupungin ylle kohoava Gateway Arch.

 

Hieman Mt. Oliven jälkeen Route 66 ylittää Mississippi-joen ja siirtyy Missourin osavaltion puolelle. Ylitysvaihtoehtoja on nykyään montakin, mutta yksikään ei ole niin tunnettu kuin ”Chain of Rocks”-silta. Se ylittää joen, kesken matkaa mutkan tehden koskisemman paikan kohdalla.

Mississippi-joen jälkeen maasto muuttuu saman tien. Maissipellot jäävät taustapeileihin ja tie alkaa kiemurrella Missourin vehreiden kukkuloiden välissä.

Matkakertomus jatkuu parin viikon kuluttua, muista seurata sivujamme!

Matkakertus kuvineen; Daniil Amosov (PeterPanBike)